Eipä ole pitkään aikaan v*tuttanu näin paljon. Ihan itkettää, kun kaikki ottaa niin raskaasti päähän. Kaikkia ketutuksen syitä en tässä voi sanoa, kun se loukkaisi erästä ihmistä erittäin syvästi. Mutta. Ens viikolla jatkuu taas ihanat työt. Lapset puskee tänne mun uuteen asuntoon ja sotkee paikat. Että mua kiinnostaa siis ihan saatanasti. Mä en halua! Eilen soitti huolestunut äiti, joka oli huolissaan joka ikisestä asiasta. Ne tulee ens viikolla käymään ja se varmaan huolestuu enemmän. Mä en kestä. Mulla menee hermo. Mun psyyke ei kestä. Mä haluan käydä töissä. Mä en halua nyhvätä täällä kotona klo 8-17. Mä en pääse minnekään. Mä jumitan vain niiden lasten kanssa ja toivon, että mun ei tarvii mennä lääkäriin tai mitään, sillä sinne en pääse. Ei tarvii haaveilla hammastarkastuksesta, kun ei sinne pääse. Parturiin ehkä saattaa joskus hyvällä tuurilla päästä. Tai sitten ei. Mua ahdistaa. Seinät kaatuu kohta päälle.

Musta ei vissiin koskaan tuu kotiäitiä?